Viikonloppu vierähti taas nopeasti maalla. Lauanatina sain jostain niin hirveän päänsäryn, että ajattelin, etten selviä siitä. Parin voltarenin ja kunnon unien jälkeen vähän helpotti ja kävimme katsomassa Makken isää sairaalassa. Ihan pirteältä hän vaikutti ja tulehdusarvotkin olivat laskemaan päin jo. Illalla ajeltiin vielä Makken tyttärelle, joka asuu syrjäisellä seudulla. Sinne oli tuskaista ajaa, kun tie oli mutainen ja vaikutti ihan liukkaalta. Se on aikoinaan rakennettu suopohjalle. Tultiin sitten pidemmän reitin kautta takaisin, mutta pääasia oli, että tiet oli kunnossa.

Eilenkin oli ihan vetämätön olo ja yhä päässä jyskyttää. Lämpöäkin on vähän, joten en mennyt töihin tänään ja ajelin vasta päivällä maalta kotiin. Äetsän kohdalla oli säiliörekka pellolla perävaunu kaatuneena. Ihan kohtuullinen ajokeli, vaikkakin täällä päin oli loskaa tiellä, mut pääasia oli, ettei tienpinnat olleet jäässä. Olivat kyllä maisemat melkoisesti muuttuneet poissaollessani. Tässä on kuvaa maalta sunnuntaina. Joki on aivan sula, eikä peltomaisematkaan tammikuiselta näytä.

Ennen kotiin lähtöä otin kuvan lumitilanteesta. Eipä tarvi vielä hiihtämään lähteä, vaikka vähän onkin muutosta edellisestä päivästä.

Mutta meillä täällä kotona onkin toisin. Saku auraa innolla pihaa. Suojalunta se on ja tekis mieli tehdä lumilyhty pihaan, vaan en jaksa tässä olotilassa.

Kaipa saan moitteet nyt siitä, miten huono äiti olen, kun lapsella ei ole lakkia päässä. Eipä oltu ulkoilemassa, vaan juuri tultu kotiin ja Saku hyppäs autosta lunta ihastelemaan ja Miian poikaystävä oli samaan aikaan kotiin lähdössä ja Saku juoksi hänen autolleen. Matkalla jo kotiin tullessa Saku purnas, miksi mein pitää mennä maalle juuri silloin, kun tyttöjen kaverit on meillä. Mulle se sopii hyvin, sillä en jaksa/halua/viitsi passata suurta sakkia ja tietenkin ruuanlaitto, jota sydämeni pohjasta vihaan lankeaisi mulle. Ja näissä pienissä tiloissa seitsemän henkeä on liikaa.