Onhan sitä lunta jo odotettu varmaan syyskuusta asti, mutta nyt alan kyllä takin kääntäjäksi. Sunnuntainako tämä alkoi ja nyt tiistaina ikävöin mustaa joulukuuta, jolloin sai hurutella töihin just niinkuin halusi. Vaan eilinen aamu vasta kauhea oli. Yhdellä rampilla meinas auton perä tulla viereen, vaikka vauhtia oli minimaalisesti. Loppumatkan hakkas sydän ja jalat oli hyytelöä. Tänään valitsin toisen reitin eli kaksi kamalaa ramppia jäi pois, olkoonkin, että sain tietyömaan takia odotella valojen vaihtumista. Koska tämä lumi nyt on maassa ja pysyy (kuinka kauan?), niin pakko siihen on alistua. Odotan maaliskuuta, tai huhtikuuta tai varmuuden vuoksi kesäkuuta, silloin EI VOI olla enää lunta. Oikeastaan mulla ei ole mitään lunat vastaan, vaan se jää ja liukkaus mua ärsyttää. Maanantaina autoradiosta vielä kuuntelin kelitiedotteita ja siitä juttua, miten joku oli luullut, että renkaiden ajoväylät on kuivat, mutta hyvin siinä liukui... Mä en halua liukua!!! Hirvitti kyllä silloinkin, kun itse köröttelin turvallisesti oikeaa kaistaa kahdeksaakymppiä, niin yhdistelmärekka lähti ohi vasenta kaistaa, joka oli täysin luminen. Miten olinkaan haaveillut ottavani lumisia kuvia, kun sitä lunta nyt on. Pipsakin nauttii lumesta täysin rinnoin. Mutta kuvaa nyt tuolla, kun aamulla lähtiessäni on pimeää ja samalta näyttää kotiin päästyäni.

Vävyllä on sitten yksi aamu vähemmän jäljellä isänmaallisissa tehtävissä. On laittanut tyttöystävälleen viestiä sieltä, mutta mulle ei ole kerrottu muuta kuin, että toisessa jääkärikomppaniassa ollaan. Pitääkin laittaa vävylle viestiä, että lähettää anopille korttia, onhan siitä jo 23 vuotta aikaa, kun eksäni niitä sieltä lähetti. Ja voitteko uskoa, että tallessa ovat kaikki. Edes näinä päivinä, kun tunnen enimmäkseen suurta raivoa eksääni kohtaan, en ole tullut heittäneeksi niitä pois. Siinä vaiheessa, kun alan tuntea murhanhimoisia ajatuksia, voisin ehkä alkaa niitä lukeakin. Pakko sekin on tunnustaa, että täällä meillä on tallessa myös kirjeet, jotka hänelle kirjoitin, mutta niitä en pysty paria riviä enempää lukemaan. Kamalaa luettavaa, miten 16-vuotias neito vuodattaa sydäntään.

Eksästä sen verran, että hänen siskonsa kanssa juttelin lauantaina puhelimitse. Minä (kai) olen paremmissa väleissä siskon kanssaan, sillä sisar ja veli eivät ole toisilleen soitelleet kohta kahteen vuoteen ja nähneetkin sinä aikana vain kerran ohimennen. Sisar oli sitä mieltä, että hän ei kyllä mun sijassani ottais yhteyttä ja yrittäis sopia tapaamisia, mut totes perään, että me ollaankin luonteeltamme erilaisia. En mäkään eksääni elämääni kaipaa, mutta pikkupoikaa säälin. Ehkä isä on onnellinen uuden perheensä kanssa, eikä halua meidän lapsia elämäänsä.

Töistä oltiin tänään jäähallilla. Mä en tehnyt comebackia jäälle 22 vuoden tauon jälkeen, vaikka vähän mieli tekikin, mutta tytärten luistimet on niin tylsiä, että ei niillä pysyisi kokeneempikaan pystyssä. Kai ne voisi terotettavaksi viedä, jos jossain vaiheessa pikkupojan kanssa jäälle koittaisin mennä. Jos en kelkkaa osta, niin menen kaukaloon, missä saa ainakin tukea laidoista.

Takana on nyt kaksi yksinäistä yötä. Tuolla isossa sängyssä yksin nukkujalle riittää tilaa. Ikävä on, mutta kaipa se tästä. Onneksi on niin paljon muuta puuhaa, ettei hirveästi ehdi pysähtyä. Ja tapaammehan me jo pian, toivottavasti!

Pyykkikoneen hurratessa lähden alakertaan kuorimaan perunoita keittoon. Itselle ja Sakulle lihaisempaa ja kahdelle vekelle jotain muuta. Kiitoksia vaan monipuolisista pakastekasviksista, sanoo äiti joka yhä edelleen vihaa ruuanlaittoa, mutta lottovoiton mennessä taas kerran sivu suun, on vain sopeuduttava tilanteeseen. Alakerrassa jo Pipsa kaipaa äitiä, äänistä päätellen siis, vaikka Miia siellä onkin. Kaipa Pipsakin reagoi näihin elämässä tapahtuneisiin muutoksiin, kun on tänään ripuloinut.

Tähän loppuun vielä tällainen, joka sai mut tässä kerran itkemään:

http://www.youtube.com/watch?v=X92z2ph4fY0

Niissä sanoissa on vaan jotain, mikä tuntuu mulle läheiseltä :)