Kotosalla ollaan edelleen ja tuntuu siltä, että mitä kauemmin olen täällä, niin sitä sairaammaksi olo muuttuu. Eli kotityöt ei iske yhtään. Pakollisista yritän selvitä jotenkin. Viikonlopun jäljiltä olisi kyllä hommaa, vaikka täällä on neljä nuorta ollut, niin aina mulle jää jotain niiden hommia. Yksi esimerkki on roskapussit. Molemmat tyttäret kävelee päivittäin roskiksen ohi, mutta on se liian vaativaa viedä roskat. Nuorempi tytär vasta mainio on; oli viikonloppuna komentanut toisen poikaystävää hommiin, mutta omalleen oli sanonut, ettei sen tarvi tehdä ruuanlaitossa mitään. Muutenkin Marilla näitä päähänpistoja riittää. Aikoo lähteä perjantaina Säkylään ja tulee sieltä sunnuntaiaamuna kotiin, kun koulun takia menee töihin. Sitten lähtee vielä samana iltana takaisin Säkylään, kun koulusta on maanantai ja tiistai vapaata. Senkus reissaa siinä, mutta mä en osallistu matkakustannuksiin mitenkään.

Inttivävyltä tuli äskettäin tekstiviesti, että vapautetaan parin päivän päästä. Kyseessä on terveydelliset asiat, siis fyysisen puolen. Isäkin oli ottanut asian ihan ok, vaikka mun mielestä se on oikea tyranni, sorry vaan. Tyttöystävältään kysyi, että rakastaako tämä silti vielä häntä, vaikka poikaystävä onkin vässykkä :) Romanttista...

Nyt kotosalla ollessa on tullut mietittyä kaikenlaista, sen mitä nyt on jaksanut aivoja rasittaa. Terhi on päivittäin ajatuksissa, lähinnä tulee muisteltua kaikkea tapahtunutta. Oma elämäkin aina mietityttää, pitäisikö sille oikeasti tehdä jotain. Monet haluamani muutokset vaan kaatuvat yleensä rahaan tai sen puutteeseen paremminkin. Ehkä pitäisi vaan tyytyä vähempään eikä odotella liikoja, en tiedä. Kun tässä mietin, missä vietän loppuelämääni, niin tuntuu siltä, että jos aion muuttaa, niin se pitäisi tehdä ennen Sakun kouluun menoa, joka kyllä tulee jo liian pian. Toisaalta tarvis saada ensin nää tyttäretkin lentämään pesästä. Äh, pää tulee vaan kipeäksi liiallisesta miettimisestä. Toivoisin olevani spontaani henkilö, joka elää päivän kerrallaan. Tää mun tyyli, missä kaikki pitää tietää hyvissä ajoin on toisinaan aika rasittavaa. Nytkin olen suunnitellut viikonloput jo helmikuun loppuun asti, missä milloinkin olen. Kunpa joskus voisi lopettaa nekin suunnittelut ja olla vaan siellä yhdessä ja ainoassa paikassa.

Pipsa-neiti sai sitten kokokuristavan kaulapannan. Neiti kun yrittää ottaa yliotetta liikkumisen suhteen ja nyt kun on lunta tykkää tehdä syöksyjä lumikasoihin. Siinä on ollut tekemistä, että itse pysyy näillä keleillä pystyssä eikä ole samassa kasassa päällään. Katsotaan nyt miten tää jatkuu. Tänään kyllä yritti uuden pannan kanssa samaa, mutta pysähtyi melko nopeasti. Jospa olo olisi parempi, niin menisin metsään Pipsan kanssa, missä se saisi juosta vapaana. Niin mukavaa se olisi, jos omistaisi aidatun pihamaan, missä koiralla olisi tilaa temmeltää. Sinne voisi vaikka ottaa toisenkin koiran.... Kaipa mä sitten olen pohjimmiltani maalaistyttö, joka ei ole koitutunut kaupunkiin.