Sateinen sää on jatkunut tämänkin päivän. Nyt illalla ei ole enää satanut ja aurinkokin on vähän pilkistänyt. Pikkupoikakin uskaltautui hetkeksi ulos, mutta palasi sisälle, kun kaverit lähtivät uimaan. Siis uimaan tällä säällä. Onneksi poika ei vinkunut sinne myös, ehkä oli sen verran viileä olo vaatteetkin päällä.

Vieraita kävi illan edellä kylässä, yksi ystäväni kahden lapsensa kanssa, tyttö 7 vee ja poika 4 vee. Molemmat pelkäsivät vietävästi meidän Pipsa-neitiä. Joku mäyräkoira oli joskus näykkinyt niitä, siitä pelko. Omat lapseni eivät ole koskaan pelänneet koiria, ovathan kasvaneet koirien keskellä. Miian ollessa pieni, mummulassa oli leonberginkoira, kuukauden Miiaa nuorempi, joten Miia on saanut pienestä pitäen olla koiran kanssa. Oma bullmastiffimme Oona (always on my mind), joka nukkui pois vuonna 2001 11 vuoden ikäisenä oli taas päivälleen neljä kuukautta Maria vanhempi. Lisäksi lasten tädillä oli kaksi newfoudlandinkoiraa.

Syötiin sitten seitsemän hengen voimin kaksi litraa sekä vanilijajäätelöä että mansikoita ja hyvää oli. Se on vaan ikävää, että kun syö makeaa, alkaa mieli tehdä suolaista ja toisinpäin myös. Saku sanoikin jo, että grillataanko makkaraa... Eilen grillattiin, sateesta huolimatta, joten jääköön tänään väliin.

Äitini oli nähnyt lehdessä ilmoituksen, että joku haluaa antaa kahdelle kissanpennulle kodin. Minä sitten soittamaan sinne. Vielä ei tiedä tuleeko kyseinen paikka olemaan kissojemme tuleva koti. Nainen, jonka kanssa keskustelin, sanoi meidän olevan ensimmäinen varteenotettava vaihtoehto. Edelliset soittajat olivat olleet tyyliä "ei tiedä milloin pennut ovat syntyneet" ja "tuolla ne ladossa syntyi". Perhe asui maalla ja ennestään heillä oli jo kaksi kissaa ja lapsia oli kolme. Vähän haikealta tää kyllä tuntuu luopua Huppelista ja Raittiista, mutta olosuhteiden sanelema pakko tämä on.

Kyllä on taas ohjelmaa ensi viikonlopuksikin. Ensin siskoni soitti ja kysyi olemmeko lauantaina kotona, jos tulevat käymään. Siskoni miehellä on asioita Tampereella ja olisivat sitten samalla tässä poikenneet. Sitten Makken tytär soitti, että ovat menossa lauantaina Särkänniemeen ja tarjosivat meille Pumbaa hoitoon. Pumba on siis pieni koiranpentu, rodultaan seropi, ikää taitaa olla vasta seitsemän viikkoa. Tänne vaan kaikki mahdolliset vieraat!!! Ihan oikeasti odotan päivää, jolloin saan olla täysin yksin. Mahtaako sellaista koskaan tullakkaan? Kyllä mä mielestäni olen sosiaalinen ihminen ja kaipaan seuraa, mutta kun joskus saisi edes hetkisen omille ajatuksille ja mietteille. Makaisin vaan sängyssä ja tuijottaisin kattoa. Ei, täysi hiljaisuus on kyllä ahdistavaa, mutta ikkunasta tuleva linnunlaulu riittäisi.

Joopa-joo. Ellei pikkupoika huutele äitiä, kun hetken täällä koneella piipahdan, niin eikös vaan esikoiseni tule sanomaan ja kutsumaan mua koko nimellä, siis sekä etu- että sukunimellä, lisäten perään "olette olleet aika kauan koneella". Tällaista tämä elämä on. Jos saisin siirtää ajan takaisin kevääseen 1987, niin tämä tyttö jatkaisi e-pillerien syöntiä. Det är sant!!!

Ja lopuksi, älköön kukaan väittäkö ettenkö olisi kieli-ihmisiä. Sellaisiin kommentteihin olen varautunut suodattimella.