Luin tänään ilmestyneitä Kelan sanomia ja sieltä artikkelia Lapsella voi olla kaksi hyvää kotia. Olisin laittanut tähän siitä linkin, mutta verkkolehdestä kyseistä artikkelia ei löytynyt. Kauniita ajatuksia siinä oli, vaan miten monessa perheessä se on niin. Siihen yhdyn, että usein etävanhempi saa huonosti tietoa lapsesta ja joutuu olemaan sivussa lapsen asioista. Artikkelissa korostettiin vuoroasumisen hyviä puolia. Kaipa se sopii, jos vanhemmat ovat hyvissä väleissä. Minun tuttavapiirissäni vaan ei tällaisia juurikaan ole. Ehkä kaikki ystäväni, tuttavani ja sukulaiseni ovat yhtä ärhäköitä kuin minä itse. Yhdellä tutulla lapset asuivat vuoroviikoin isällä ja äidillä. Kauneinta asiassa oli se, että äidillä oli aikaisemmasta liitosta yksi lapsi, joka myös asui joka toisen viikon isäpuolen luona. Asian teki mahdolliseksi se, että vanhemmat asuivat vajaan kilometrin etäisyydellä toisistaan. Tätä kesti kolmisen vuotta ja loppui siihen, että oltuaan pitkään työttömänä isä sai töitä kaukaa toiselta paikkakunnalta, jossa asui viikot. Toinen "kokemukseni" vuoroasumisesta on tuoreempi. Pari on eronnut alkuvuodesta, asuvat vierekkäisissä kerrostaloissa ja tyttö asuu vuoroviikoin isällään ja äidillään. Äiti haluaisi lapsen kokonaan itselleen, (jonkun mielestä äiti kenties on itsekäs) kun syksyllä alkaa koulukin, niin olisi paremmin perillä niistä asioista mitä koulussa tapahtuu. Isä haluaa jatkaa samaan malliin ja esikouluryhmän opettajakin oli samaa mieltä, että tämä vuoroviikoin asuminen on hyvä juttu. Aika näyttää heidän kohdallaan miten asiat kehittyvät.

Tosiaan minusta tuntuu siltä, että useimmat vanhemmat eivät juurikaan kykene keskustelemaan sivistyneesti eron jälkeen. Pari ystävääni on sanonut minulle, että ensimmäinen vuosi oli pahin. Tiedän kaksi paria, jotka nyt kun erosta on kulunut yli viisi vuotta ovat aika hyvissäkin väleissä keskenään. Toisesta parista isä käy viikolla katsomassa murrosikäisiä poikiaan, kun äiti on iltavuorossa ja juttelee äidin uuden miehen kanssa kuin parhaita kaverruksia olisivat (tämän tahtoisin joskus nähdä omassa elämässäni tapahtuvan). Sitten yksi pari on niin hyvissä väleissä, että kun äiti saapuu tapaamaan 300km:n päästä sukulaisiaan samalle paikkakunnalle, missä isä asuu, niin myös äiti yöpyy isän luona entisessä kodissaan, eikä parin välillä todellakaan ole mitään romanttista. Mutta näillä kummallakin parilla oli eron alkuhetket tosi vaikeita. Ehkä se, kun saa oman elämänsä uusille urille auttaa.

Lasten asumiseen liittyen kelan artikkelissa kerrottiin, että laki sanoo, että huoltajat päättävät yhdessä lapseen liittyvistä asioista. Kuitenkin lapsi voi Suomen sisällä muuttaa vaikka Helsingistä Utsjoelle vain lähivanhempansa päätöksellä. Tässäkin on kaksi pointtia, kiusaa voisi tehdä molemmat eli sekä lähi- että etävanhempi. Lähivanhempi voisi "tahallaan" muuttaa kauas ja jos etävänhemmalla olisi mahdollisuus estää muutto, niin "tahallaan" voisi estää lyhyenkin matkan päähän muuton. Mutta täytyy sanoa, että kieroutunut olisi mieli, jos niin tekisi. Itse koen asian niin, että kovin kauas en muuttaisi. Sellainen matka vielä kävisi, mikä mahdollistaisi lapsen ja etävanhemman säännöllisen tapaamisen. Kun kuitenkin elämässä sattuu ja tapahtuu, niin olen sitä mieltä, että minulla pitää olla mahdollisuus muuttaa pätevästä syystä toiselle paikkakunnalle. Jos etävanhemmalla olisi oikeus kieltää lapsen muutto esim 50km kauemmaksi, niin minun eksäni sen taatusti tekisi. Vaikea näihin asioihin on ottaa mitään selkeää kantaa, kun kaikki tapaukset ovat niin erilaisia.

Itselläni ei juuri mikään ole sujunut näissä asioissa. Lisäksi koen olevani se, joka tekee niin miten muille sopii. Joustan omissa menoissa ja suunnitelmissa sen mukaan miten lapsen isä päättää pojan ottaa. En edes eron alussa kuvitellut, että tästä helppoa tulisi. Olihan minulla siitä jo kokemusta aiemmin. Siis kun olimme eronneet jo tyttöjen ollessa pieniä ja sitten palasimme yhteen. Eihän silloinkaan erossa ollessamme mikään sujunut. (Ei kommenttia: mitäs palasitte yhteen.) Jokin kuitenkin minussa toivoi, että iän myötä olisi isäkin muuttunut, kun edellisestä erosta sentään oli 15 vuotta. Nyt kun tapaamisesta ei ole mustaa valkoisella poika tapaa isäänsä silloin, kun isälle sopii. Viimeksihän isä sanoi mulle, että jos se viikonloppu ei käy, niin palataan asiaan puolen vuoden päästä. Eli sitten se olisin MINÄ, joka ei anna lapsen tavata isäänsä. Asiaa mutkistaa myös se, että isän naisystävällä on poika, joka asuu sijaisperheessä ja minun poikani vierailut isällään ovat riippuvaisia siitä, miten tämä toinen poika siellä. Olen käsittänyt, että samanaikainen vierailu ei sovi, mutta en tiedä kenelle. Tietääkseni pojilla on vuosi ikäeroa, että luulisi heistä olevan toisilleenkin seuraa. Tähän tietty joku on sitä mieltä, että pystyy antamaan lapselle enemmän huomiota, kun vain yksi lapsi on paikalla. Luulen, että tämän toisen pojan tapaamiset on sovittu sosiaaliviranomaisten kanssa ja niitä pitää noudattaa tiukasti. Joskus kun v-käyrä on oikein korkealla ajattelen ottavani yhteyttä sosiaaliviranomaisiin (en vaan tiedä minkä kunnan, äidin asuinkunnan vai sen missä lapsi asuu ja sitä en edes tiedä) ja purkaisin sinne sydäntäni. Mielestäni tämä asia voisi olla sellainen, että tässä pitäisi kuulla kaikkia osapuolia, eikä niin, että tavallaan toisen lapsen olemiset määrää myös toista lasta eli toisen lapsen etu asetetaan toisen edelle.

On tämä nyt sitä katkeraa lähivanhemman vuodatusta, ei siis yksinhuoltajan, koska sekin antaa Hyvä Erovanhemmuus ry:n mielestä väärän käsityksen. Niin, minunhan lapseni on yhteishuollossa, unfortunately.