Eiliseen vielä jatkoa, että ei isän soittoa kuulunut yhdeksään mennessä. Poika soitti sitten itse mun puhelimesta isälleen ja ihme kyllä vastasi. Toivottavasti edes pienen piston sydämessään tunsi, kun kerroin mitä hänen temppunsa oli aiheuttanut. Poika kysyi missä isä on, niin vastas olevansa Hämeenlinnassa. Olisi vaan niin kivaa tietää mitä siellä oli niin tärkeää, että ihan yhtäkkiä täytyi perua pojan meno. Poika kysyi sitten milloin tulee hakemaan häntä, niin sanoi tulevansa kahden viikon päästä. Enää en luota senkään vertaa sen sanoihin, mitä tähän saakka. Poika kysyi multa onko siihen pitkä aika, niin sanoin, että on siihen aika pitkä. Onneksi ei ymmärrä ajan kulua niin hyvin, että osaisi sen tarkalleen ajatella. Nyt kyllä varmistan edellisenä päivänä tuleeko poikaa hakemaan, enkä puhu etukäteen mitään, ettei poika joudu uutta pettymystä kestämään. Siis v-käyrä on yhä korkealla, minunko tehtävä tässä on toimia kaikenlaisissa rooleissa; saan lohdutella poikaa, kestää sen kiukunpuuskat mitä tää kaikki aiheutti ja selitellä miksi näin kävi. Siis kun itsekään en tiedä syytä!!! No, minunhan tehtäväni sen on varjella ja suojella lapsiani, se on kyllä totta, mutta en haluaisi ottaa vastuuta toisen vanhemman tekemisistä. Minun temperamentillä on monesti laskettava sataan ja puristettava huulet tiukasti yhteen, etten tosiaan päästä suustani pojan kuullen sanoja, jotka ilmaisevat mitä mieltä olen oikeasti tätä nykyä hänen isästään.

Joskus pitää oikein pysähtyä miettimään asioita ja olenkin usein pohtinut sitä, miten tähän tilanteeseen ollaan päädytty. Se oli silloin vuonna 84, kun lasteni isään tutustuin. Hän oli silloin armeijassa ja näimme suht koht harvakseen ihan alussa. Hölmöä on se, että minulla on vieläkin tallessa kaikki kirjeet ja kortit, mitä olen häneltä saanut silloin armeija aikana. Kai sekin mieltä hiveli, kun niitä sai, en muista saaneeni ennen rakkauskirjeitä, paitsi yhdeltä pojalta seiskaluokalla ollessani ja sitä poikaa inhosin jo valmiiksi. Eksän kanssa menimme runsaan vuoden seurustelun kuluttua kihloihin ja silloin onni näytti vielä auvoiselta. Jos nyt jälkikäteen voisin yhden mieltäni painavan asian sanoa, niin kamalan mustasukkainen se tuntui olevan, vaikka itse pöhnäpäissään flirttailikin muiden kanssa. Olisiko jo silloin pitänyt lähteä suhteesta? Sitä vaan oli tavallaan tottunut toiseen, eikä osannut kuvitella elämää ilman toista. Vihille menimme vasta kolme viikkoa ennen esikoisen syntymää vuonna 88. Toinen lapsi syntyi kaksi ja puoli vuotta myöhemmin ja eron laitoimme vireille nuoremman lapsen ollessa runsaan kahdeksan kuukauden ikäinen. Sitäkin pohdin usein miksi niin kävi, mutta siihen eroon oli niin monta syytä, etten jaksa niitä tässä eritellä. Noin puolentoista vuoden erossaoloajan jälkeen palasimme yhteen. Joku varmaan kysyy miksi, mutta sitäkin on vaikeaa selittää. Ihminen tuntee olevansa vajaa, kun on yksin. Neljätoista enemmän tai vähemmän onnellista vuotta vietimme yhdessä tätä toista rupeamaa ja niiden aikana syntyi tämä pikkupoikamme. Tähän toiseen eroon on monta syytä myöskin. Tavallaan "kasvoimme" erillemme, tunteet kuoli ja suhteesta ei saanut irti sitä mitä olisi halunnut. Eksäni sen ensin oivalsi ja lähti hakemaan lohtua muualta. Mistä sen loppujen lopuksi tiedän mitä kaikkea hän teki tämän neljäntoista vuoden aikana jo aiemminkin, mutta siinä vaiheessa, kun kaikki oli julkista päätin, että tämä loppui nyt tähän. Enkä päivääkään ole katunut sitä. Tässä vaiheessa mieleen muistuu Kassi-Alman sanat koskien sitä juttua, kun esikoiseni erosi edellisestä poikaystävästään ja mä itkeä pillitin niin, etten muista yksissäkään hautajaisissa edes itkeneeni niin paljoa. Kassi-Alma sanoi silloin minulle, että kun itken toisen eroa noin paljon, miten paljon itkenkään omaa eroani, jos joskus sellainen tulee. Parin kuukauden kuluttua se oli totta, mutta eroani en itkenyt. Itkin kyllä, mutta tilanteita. Siis sitä miten loukussa olimme hetken, kun eksä ei ollut vielä muuttanut tästä kirjojaan pois eikä kuitenkaan juurikaan tässä ollut eikä osallistunut yhteisiin kustannuksiin. Itkin myös pikkupojan asioita, kun isä ei tavannut lastaan.

No, tilanne on nyt tämä, mikä se on. Omassa elämässäni olen onnellinen. Toivon, että lapsenikin olisivat elämässään onnellisia:)