Niin siitä on aikaa vierähtänyt kun viimeksi olen tänne raapustellut, mutta selityksenä siihen on se, että lähdin torstaina päivällä pikkupojan ja Pipsa-neidin kanssa maalle ja palasin sieltä vasta tänään aamulla.

Torstaina piipahdin katsomassa äitiäni, joskus sitä toivoisi, että äiti asuisi lähempänä, mutta ehkä tämä välimatka sittenkin on parempi. Perjantaina olimme Loimaalla, oma kultani oli siellä terveystarkastuksessa ja pikkupoika pääsi taas heseen ja aprillimarkkinoille. Perjantai-illalla vanhempi tyttöni soitti, että meille oli syntynyt yksi kissanpentu ja lauantaiaamulla niitä olikin sitten jo kaksi.

Niin ovat kovin suloisia nämä kaksi. Pikkupojan mielestä ne muistuttavat hiiriä. Neko-rouva (siis ex-neiti) tuntuu olevan hyvä äiti nuoresta iästä huolimatta.

Lauantain ohjelmaan kuului Pipsa-neidin rokotus. Lisäksi kyläiltiin siellä täällä sukulaisissa, siis ei minun vaan "ukkoni". Autoni pääsi vihdosta viimein eroon talvirenkaista ja jostain sääennusteesta katsoin, että voisi vielä tulla luntakin! Vaikka niin sitä tuli joskus äitienpäivänäkin yli kymmenen vuotta sitten.

Oikea sukulaisten (nämäkin siis ukon puolelta) tapaamishetki oli sunnuntaina, kun olimme syömässä ravintolassa "anopin" 70-vuotispäivän johdosta. Onnea vaan kovasti Anjalle, oikea merkkipäivä onkin tänään. Sunnuntaipäivä kuluikin muilta osin pihalla istuskellessa ja vähän haravoidessa sekä grillatessa.

Tänään aamulla oli kyllä ankeaa, kun kello soitti jo 4.15 ja ensimmäinen ajatus oli, ettei kello voi vielä soida, tuntui siltä kuin olisi juuri mennyt nukkumaan. No, nukuin sitten vielä vajaan tunnin kun mies oli töihin lähtenyt ja loppujen lopuksi tuli ihan kiire, kun piti ehtiä tarhaan poikaa viemään, kun siellä oli tänään valokuvaus. Tuntui poikaa itseäänkin jännittävän. Yritin sanoa, että hymyile sitten edes vähän, kun aikaisemmissa kuvissa on ollut niin vakava. "Ai näinkö äiti?", poika kysyi sormet suussa irvistäen. Kun sanoin, ettei sormia laiteta suuhun niin ilme pysyi miltei samana eli sekä ala- että ylähampaat näkyivät. Jännityksellä tässä odottelemme kuukauden päivät kuvauksen tulosta.

Vaikka pidänkin itseäni jo tavallaan kaupunkilaisena ja tykkään, että kaikki palvelut on lähellä saatavilla, niin on siellä maalla olemisessa oma viehätyksensä. Siis se rauha ja ympärillä oleva luonto. Pipsa-neitiä ei kylläkään voi enää pitää avoinna pihalla, kun Pipsan seikkailuvietti on löytynyt ja Pipsa halusi laajentaa reviiriään ensin pellolle ja sitten ojaa pitkin naaruriin. Parasta olisi, että piha olisi aidattu, mutta sitä nyt tuskin kuitenkaan tullaan tekemään ainakaan vielä, joten Pipsa tulee olemaan narussa kiinni jatkossa. Pihalla olisi kyllä koiratarhakin, mutta mielestäni on parempi olla narussa ihmisten lähellä kuin tarhassa talon takana. Pipsa kun kuitenkin on selvästi seurankipeä eikä halua olla yksin.

Nyt sitten aloitellaan viikkoa askareineen. Tähän mennessä ainoa askare on ollut pyykkikoneen päälle laittaminen. Voi tätä pölyn määrää, eipä sitä ihan hetkessä pois saada ja aina sitä tulee lisää, kun yksi paikka tulee kuntoon. Tänään ainakin on vielä luvattu ihan hyvää säätä, aurinkoa ja lämpöä, joten siitä voisi nauttia olemalla ulkona mahdollisimman paljon. Sadesäällä ehtii sitten kotitöitä tekemään:)