Miten sitä ei enää tahdo ehtiä millään tänne riviäkään kirjoittaa. No, olin kyllä maalla perjantaista tiistaihin ja siellä ei edes ole konetta, millä pääsisi sivistyksen pariin. Maanantaina sitten vanhenin taas vuodella, onneksi olo on yhä kuin 18-vuotiaalla:)

On kivaa, että ilmat on aurinkoisia. Kaipaan maalle siinä mielessä, että siellä oli tosi helppoa olla Pipsa-neidin kanssa pihalla, kun neiti sai tutkiskella paikkoja. Täällä kotona on aina vietävä hihnassa ja metsässä vasta voi päästää vapaaksi, mutta siellä ei ole itsellä mitään tekemistä, kun taas pihassa voi tehdä vaikka mitä tai olla vaan ja nauttia kupposesta kahvia.

Tästä koneella olosta on tullut mahdotonta, kun Pipsa-neiti itkee alhaalla, kun haluaisi myös tänne. Eikä sitä tunnu estävän enää toi pahviporttikaan, osaa sen siirtää sivuun. Ensin tuli kaiteiden välistä. On siinä niin energinen koiranpentu, ei sovi minunlaiselleni sohvaperunalle, mutta kyllähän sen ottaessani tiesin, että elämän on muututtava.

Käväisin sitten työhaastattelussakin. Haettiin ohjaajaa kehitysvammaisten toinintakeskukseen. Ohjaus olisi lähinnä ohjausta niiden siivoustöissä ja minulla nyt ei ole minkäänlaista kokemusta siivouksesta, sen tietävät kaikki, jotka ovat luonani käyneet...:) Työsuhde olisi puolen vuoden mittainen, ei sinänsä paha ja kyseessä on kuitenkin päivätyö. Tällä viikolla ilmoittavat kenen valitsevat, kun työ alkaa jo ensi maanantaina. Mieluusti olisin viettänyt aikaani Pipsa-neidin kanssa kotosalla syksyyn saakka, mutta kun kerrankin olisi minulle ajan puolesta sopivaa työtä tarjolla, niin on se otettava vastaan, jos minut valitaan.