Aloittasinko valituksilla tai iloisilla asioilla. Ehkä valitan ensin, sillä on mukavampi lopettaa iloisiin asioihin.

Ihan vietävästi potuttaa se, että joudun ensi viikoksi työnhakukurssille. Aivan kuin en osaisi töitä hakea. Siitä ei todellakaan ole kysymys, sillä osaan hakea töitä ja hakenutkin olen mielestäni melkoisen aktiivisesti, vaan en saa sellaista työtä mitä haluaisin. Se on kyllä ihan työnantajien oma tappio, kun eivät älyä palkata tällaista loistavaa tyyppiä!!! Niin olenhan minä valikoiva töiden suhteen tai en niinkään töiden, sillä tekisin melkein mitä vain, kunhan työajat olisivat minulle suotuisat. Yksinhuoltajana en halua vuorotyötä ja sitä minulle tarjotaan enimmäkseen koulutuksestani johtuen. No, kyllä mä viikon kestän siellä kurssilla, oli se sitten miten tyhmä tahansa ja saahan siitä ylimääräistä rahaakin peräti kahdeksan euroa päivältä.

Toinen harmittava asia on se, että oma kultani ilmoitti joutuvansa lauantaina töihin. Muutenkin kun tätä välimatkaa on, no ei ehkä ihan hirveästi, mutta 80 kilometriä kuitenkin ja hänellä vielä töihin sama matka, mutta eri suuntaan. Siis kun ei muutenkaan yleensä ole mahdollisuutta nähdä kuin viikonloppuisin, niin nyt se yhdessäoleminen typistyy vuorokauden mittaiseksi, kun taas sunnuntai-illalla pitää erota hetkeksi. Ja kun etukäteen oli tiedossa, että runsaan viikon päästä viikonloppuna ei kuitenkaan nähdä hänen laivaristeilynsä takia, mikä on työnantajan järjestämä pikkujoulu, vaikka helmikuussa mennäänkin, niin tuntuu, että ikävä tässä tulee väkisinkin.

Iloisia ja odottavia uutisia on se, että huomenna selviää milloin meille tulee koiranpentu. Se on enää kiinni vain eläinlääkärin tarkastuksesta. Toivon mukaan saamme viikonlopuksi pienen berninpaimenkoiran narttupennun. Jännitystä on siinäkin mielessä miten meidän kissat eli Neko-neiti ja Roope-herra ottaa uuden tulokkaan vastaan.

Ja kun kuulun tähän joukkoon, joka aina manaa säätä, niin viikonlopuksi on vihdoin luvassa lauhtuvaa, toivottavasti ei sentään vesikeliksi mene.